”Ja niin taas maailmassa on yksi tarina lisää siitä kuluneesta, kliseisestä työpaikkaromanssista! Siitä, jossa suhde alkaa pikkujouluista, jossa toinen osapuoli on pomoasemassa, jossa toinen osapuoli on naimisissa ja siitä, jossa toinen jää lopuksi nuolemaan haavojaan, kun suhde loppuu.
Tämänkin tarinan piti loppua pikkujoulujen jälkeiseen aamuun, mutta ei loppunut, vaan venyi vuosien mittaiseksi salasuhteeksi. Kaikki varoitusmerkit oli esillä jo heti alkumetreillä, ystävät ympärillä yritti takoa päähän järkeä, mutta sydän ja tunteet veivät voiton. Alkuhuuma vei mukanaan – jännitys, ihastus, läheisyys, kosketus.. olihan se parempaa, kuin olla yksin! Ja sitten tuli mukaan molemminpuoleinen rakkaus. Monta kertaa vuosien aikana suhdetta yritettiin lopettaa, mutta joku selittämätön vetovoima sai aina palaamaan yhteen.
Näin jälkikäteen, kun suhteesta on päässyt rimpuilemaan irti, näkee asioita taas ihan uudesta näkökulmasta. Näkee itsensä ihan uudesta kulmasta! Olen aina ihannoinut vahvoja ihmisiä, jotka puolustavat omaa parastaan ja jotka määrätietoisesti kulkevat siihen suuntaan, mihin haluavat. Olen halunnut olla yksi heistä, mutta kun ajattelen menneitä vuosia, ei minussa ole ollut rohkeutta ja itsekunnioitusta tippaakaan! Minä olen vaan kiltisti ripustautunut toisen ihmisen tahtoon ja tarpeisiin. Toivonut, että se hetkellinen hyvän olon tunne voisi jatkua ikuisesti ja unohtanut samalla sen riistävän pahan olon, mikä mylläsi kaikki ne vuodet syvällä sisällä.
Olen vihainen itselleni siitä, että elin valheessa toisen ihmisen vuoksi kaikki nämä vuodet. Ja tein sen siksi, ettei suhde aiheuta hänelle ongelmia perhe- tai työsuhteissa. Unohdin itseni ja omat sosiaaliset suhteeni – valehtelin omille lapsilleni, ystäville ja sukulaisille! Elin täydellistä kaksoiselämää, salailin, peittelin ja valehtelin. Keksin valkoisia valheita, ettei kukaan tiennyt missä olen ja kenen kanssa. Ja näin jälkeenpäin näen, millaista tuhoa nuo vuodet ovat tehneet niille ihmissuhteille. Miten ihmeessä voisin alkaa nyt puhumaan totta, kun joudun kuitenkin salailemaan edelleen monta mennyttä vuotta noilta läheisiltä ihmisiltä. Nolottaa ja harmittaa niin pirusti!
Olen käynyt tuon suhteen loppumisen jälkeen läpi varmasti kaikki mahdolliset tunteet ja viha oli niistä kaikista vapauttavin. Viha siksi, että en ollut kertaakaan noiden vuosien aikaan oikeasti vihainen vaan patosin sen tunteen sisälleni ja yritin ymmärtää, miksi toinen käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Ymmärsin ydinperheen tärkeyden, puolison tunteet, suhteen paljastumisen riskit, rajallisen yhteisen ajan, oman asemani, sen miten minun piti olla aina tavoiteltavissa, miten toinen ei ollut tavoitettavissa… ja sen, että aina kaikki meni minun tarpeiden edelle. Totta kai yritin asioita nostaa vuosien aikana esille ja puhua niistä, mutta koskaan nuo asiat eivät muuttuneet yhtään mihinkään. Ja miksipä olisivat muuttuneet, kun toinen sai kaiken mitä halusi.
Tuo suhde tuhosi minulta muutaman ihmissuhteen ja omalta osaltaan rajoitti minua toteuttamasta itseäni työrintamalla. Se jätti minuun aivan järkyttävän riittämättömyyden tunteen, jonka kanssa painin varmasti vielä pitkään. Huomaan, kuinka kehut töissä tai ihmissuhteissa saa minut vain ajattelemaan, että kehuista huolimatta en riitä kuitenkaan. Vastaan tulleet pienetkin pettymykset tuntuu edelleen siltä, että maa sortuu jalkojen alta. Varsinkin ne pettymykset, joissa jää kakkoseksi.
En tunne olevani katkera, olihan suhteessa paljon hyviäkin asioita ja hetkellisesti pulppusin onnea ja hyvää oloa. Opin paljon itsestäni ja kanssaihmisistä ja nyt taas tiedän yhden asian, mitä en elämältäni halua. Ehkä ainut asia, mistä koen vääryyttä, on se, että tuo toinen ihminen voi jatkaa elämäänsä perheensä kanssa kuin pause -nappia painaen ja minä olen se, joka toipuu erosta ja kokoaa taas palasia kasaan, jotta voisi jatkaa elämäänsä eteenpäin kokonaisena ihmisenä.”
